ANNIINA VANAMO

Rakastan hitaita aamuja – sellaisia aikaisia aamuja, kun tuntuu kuin muu maailma vielä nukkuisi. Pidän siitä pysähtyneisyyden tunteesta. Ei ole vielä kiirettä mihinkään ja saan nautiskella kahvini rauhassa lukien kirjaa. Nykyisin hitaat aamuni ovat tosin vähän koetuksella meidän teini-ikäisen pörröpalleron takia. Yeti on aamuisin nimittäin todella valtavan energiapiikin valtaama. Huomiota pitäisi saada koko ajan. Siinä ei kirjoja oikein lueta tai kahveja syliin läikkymättä nautiskella. Ehkä vielä jonain päivänä.

Tänään heräsin tavalliseen tapaani ajoissa, jopa liian ajoissa vapaapäiväksi. Päätin kuitenkin käyttää aamun tehokkaasti, jotta ehtisimme myöhemmin päivällä marjaan. Siivosin siis vähäsen ja tein Yetille lisää kasvispullia. Tällä kertaa keittelin sekaan porkkanaa, salaattia, kurkkua, kesäkurpitsaa ja pinaattia. Yetin masu kiittää. Kaupungissa asuessa tulisi varmaan helposti laiskistuttua ja ostettua kasvispullat suoraan prisman pakasteesta, vaan täällä on pakko aina priorisoida, mitä lähtee alempaa Leviltä hakemaan. Toisaalta olen jopa tykännyt tehdä kasvispullat itse, se on ihan mukavaa pientä ajanvietettä.

Ei, ruska ei ole vielä muutamassa yössä kerennyt maalaamaan maisemaa oranssiksi. Ajattelin vain fiilistellä tässä postauksessa vanhoja ruskakuviani. Meillä on pihassa tällä hetkellä muutama todella nätti ja värikäs puu, mutta muuten saamme vielä tovin odotella ruskan etenemistä täyteen loistoonsa. Ruskan etenemistä on kyllä ilo seurata. Jo muutamassa päivässä ehtii huomata eroja maisemassa. Tunturikoivut alkavat hiljalleen luopua kesäasuistaan kesäisen vihreiden lehtien vaihtuessa vähitellen maaston vihreiksi ja lopulta kirkuvan keltaisiksi – kuin syksyn ilosanomaa huutaen. Ihan jännittää nähdä, millainen värien hehku meitä tänä vuonna ympäröikään. Toinen asia, mitä en malta odottaa on ensilumi. Tarkoitan nyt ihan ensimmäistä tuntureille laskeutuvaa ohutta huntua, en pysyvää lunta. Norjassa saimme jonkin aikaa sitten nähdä vuorille laskeutuneen kauniin harson, vaan mikään ei ole kauniimpaa kuin lämpimän ruskan ja puhtaan valkoisen lumihunnun yhdistelmä.

Käytyämme mustikassa voin vain todeta reissun olleen farssi. Olimme liian väsyneitä koko hommaan ja meidän mustikkapaikalla ei enää edes ollut kunnolla mustikkaa. Ne vähät mitä löysimme olivat kutistuneen ikään kuin valmistautuen jo odottamaan talven tuloa. Univajeen painama askelkin hidasti menoa tunturikoivikossa aivan mahdottomasti, joten päätimme siirtää marjojen keruun seuraavaan päivään, sekä vaihtaa mustikan suosiolla suoraan kaarnikkaan eli variksen marjaan. Joonas kävi kuitenkin ostamassa yläkerran ravintolasta meille lohdutuspalkinnoksi päiväkahvimunkit, aivan valtavat ja aivan valtavan herkulliset sellaiset. Päiväkahvien jälkeen otimmekin kunnon päikkärit, juuri sen mitä keho puskissa ravaamisen sijaan oikeasti kaipasi. Huomenna uusi yritys.

/Anniina